Huhtikuun alussa matkustimme Marjan kanssa Englantiin osallistuaksemme ”Learning from the Bees” konferenssiin ja vieraillaksemme Applewood Permaculture Centerissä. Tässä jutussa keskityn ensinmainittuun.
”Learning from the Bees” ei ollut mikään tavanomainen mehiläishoitajien kokoontuminen, sillä siellä pohdittiin ennenkaikkea luonnonvaraista hunajamehiläistä, miten sitä voidaan auttaa ja miten suhteemme mehiläisiin voi auttaa meitä syventämään suhdettamme luontoon. Esitysten kirjo oli laaja, mutta välillä oltiin selkeästi puhujan henkilökohtaisen mehiläismatkan varrella. Itsekin koen olevani samankaltaisella matkalla.
Ennen varsinaista konferenssia osallistuimme Blenheimin palatsissa ja sen puistossa järjestettyyn vapaana elävien mehiläisten päivään (freeliving bees day), jonka järjestivät ”COLOSS Survivors task force” ja ”Honey Bee Watch”.
Aamupäivän puheiden jälkeen lähdettiin tutustumaan Euroopan vanhimpaan tammimetsään, jossa on noin 850 kolmestasadasta yli tuhatvuotisiin tammiin, ja tietenkin siellä asuviin luonnonvaraisiin hunajamehiläisiin oppainamme palatsin villimehiläisistä vastaava Filipe Salbany ja puiston veteraanipuista vastaava Francis Gilio. Filipe on löytänyt Blenheimin metsistä yli 70 villimehiläispesää. Mehiläiset ovat tummia, Filipen käsityksen mukaan alkuperäistä englantilaista tummaa mehiläistä, jonka on luultu hävinneen. Suurin osa pesistä on elävissä tammissa, jotkut pyökeissä ja muissa puissa. Mehiläisten valintaperusteena Filipen mukaan on se, että tammessa on suurin fenolipitoisuus. Samasta syystä mehiläiset eivät juurikaan tee pesiä kuolleisiin puihun. Pääsääntöisesti pesät ovat korkealla, jopa 20-30 metrin korkeudessa. Felipe onkin taitava kiipeilijä.
Teimme puistossa mukavan noin 10 km kävelyn, jonka kuluessa löysimme, tai siis Filipe näytti meille 6 pesää, vaikka päivä oli viileä. Iltapäivällä aurinko hiukan näyttäytyi ja lämpötila oli alle 10C. Felipen mukaan nämä mehiläiset lentävät jopa 4C lämpötilassa. Puistossa oli tietenkin muitakin ulkoilijoita, jotka olivat autuaan tietämättömiä siitä, että puissa asuu villejä hunajamehiläisiä. Näin on varmasti kaikkialla muuallakin, missä villejä mehiläisiä esiintyy; emme huomaa niitä.
Learning from the Bees konferenssi pidettiin isohkolla (itse asiassa 800 hehtaaria ei Englannissa ole kovinkaan iso) luomutilalla Sheepdrove Farmilla, jonka Peter ja Juliet Kinderslay ovat hankkineet jo 1970. Peter on ollut myös kustantaja ja ollut aktiivinen myös erilaisissa ympäristönsuojeluhankkeissa vuosikymmenten aikana.
Konferenssi alkoi englantilaisen filosofin Jeremy Naydlerin pohdinnoilla ihmisen ja luonnon suhteesta. Voimme nähdä tämän suhteen useilla tavoilla:
- Gaia teoria: maapallo pärjäisi paremmin ilman ihmisiä, joka on maapallolle kuin tauti. Tätä voisi kai suomalaisittain kutsua linkolalaisuudeksi.
- Meidän tarvitsee vain kehittää enemmän ja parempaa teknologiaa. Voimme suunnitella parempia teknologisia ratkaisuja kuin mitä luonto tarjoaa ja korvata luonnon prosesseja. Olisiko tämä se Vihreä siirtymä?
- ”Puoli Maailmaa”: Edward O. Wilsonin kirja ”Half Earth” esittää, että meidän tulisi villiinnyttää puoli maailmaa, jotta maapallo selviäisi siitä miten kohtelemme toista puolta. Tällä tavalla voimme irtaantua luonnosta. Ruoka on tuotettava mahdollisimman tehokkaasti pienellä alalla ja osittain irti maasta teollisina prosesseina.
- Samankaltaisen vision esittää George Monbiot kirjassaan ”Regenesis”. Maatalous on ekosysteemien suurin tuhoaja ja siksi se on siirrettävä kaupunkeihin ja teollistettava täysin.
- Voisimme esimerkiksi tuottaa hunajan tarkan kopion teollisesti, jolloin mehiläisiä ei enää tarvittaisi hunajan tuotantoon.
Viimeksimainittua näkymää on intuitiivisesti helppo pitää epämielyttävänä, minkä tueksi Jeremy Naydler esittää joitakin kysymyksiä ja huomioita:
- yllä kuvattu kehitys katkaisee suhteemme mehiläisiin ja yleisemmin luontoon
- se katkaisee mahdollisuutemme huolehtia mehiläisistä
- eikö luonto tarvitse ihmisen osallisuutta (ihminen on ollut vuorovaikutuksessa luonnon kanssa / osa luontoa aina, eikä vain kielteisessä mielessä)
- onko hyvä että meidän mielemme valtaa tietokoneellistettu maailma ja aika, joka ei ole yhteydessä luontoon?
- emme voi enää ihmetellä luonnon ilmiöitä ja luonnon yhteyttä henkiseen
- luonnon kunnioitus
Konferenssi ei ollut vain filosofiaa, vaan myös käytännön työstä mehiläisten parissa oli useita esityksiä.
Belgradin villit hunajamehiläiset
Jovana Bila Dubaic on biologi, joka alunperin tutki muita mesipistiäisiä ja piti tarhamehiläisiä tylsinä. Hän kuitenkin kiinnostui, kun kuuli että paikallinen mehiläishoitajayhdistys Belgradissa saa valtavasti ilmoituksia ihmisiltä mehiläispesistä talojen rakenteissa. Hän sai aineiston ja ryhtyi käymään niitä läpi ja haastatteli ihmisiä ja kävi katsomassa pesiä. Alunperin useimmat olivat ilmoittaneet mehiläisistä päästäkseen niistä eroon, mutta monet loivat niihin suhteen ja ryhtyivät toimenpiteisiin, jotta mehiläiset voisivat jatkaa elämäänsä talon rakenteissa. Noin 70% pesistä havaittiin Belgradin rakennuksissa tyypillisissä ikkunoiden rullakaihtimien laatikoissa, joihin mehiläisillä on pääsy rakennuksen ulkopuolelta. Valtaosa havainnoista on Belgradin tiheästi asutuilla keskusta-alueilla, varmaan siksi, että siellä ihmiset ovat vieraantuneempia luonnosta eivätkä tiedä, mitä mehiläisille pitäisi tehdä. Kaupungissa ei juurikaan ole hoidettuja mehiläistarhoja, mutta jonkin verran kaupunkimehiläistarhausta on aloitettu luonnon monimuotoisuuden nimissä, mikä on absurdia, kun mehiläiset ovat jo luonnostaan siellä ja tuomalla tarhoja kaupunkiin vain sotketaan siellä kehittyneen mehiläiskannan perimää. Projektissa analysoitiin Belgradin mehiläisten ja Serbiassa eri puolilla maata tarhattujen mehiläisten genetiikkaa ja todettiin, että viimeksimainitut ovat yhdenmukaisia koko maassa, mutta belgradilaiset mehiläiset ovat geneettisesti erilaisia. Belgradin mehiläispopulaatio on siis riittävän suuri, jotta siellä on luonnonvalinnan siivittämänä syntynyt sinne sopeutunut mehiläiskanta. Jovanan tulevaisuuden tavoitteita on jatkaa Belgradin villimehiläisten tutkimusta mm pesien pitkäikäisyyden suhteen, seurata parveilua ja varroan esiintyvyyttä sekä yrittää estää kaupunkimehiläishoito Belgradissa villimehiläisten perimän suojelemiseksi.
Irlantilainen Michiel Verspuij, englantilainen Matt Sommerville ja amerikkalainen Michael J. Thiele puhuivat kukin otsakkeella ”The Call from Wild” – Villiyden kutsu.
Hollantilaissyntyinen Michiel Verspuij puhuu englantia vahvalla irlantilaisella korostuksella. Hän toimii Donegalissa Irlannin luoteisnurkassa. Boomtreebees projektissa hänen tarkoituksensa on alkuperäisen irlantilaisen mehiläisen suojeleminen ja villiinnyttäminen. He tekevät suojelutyötä, kartoituksia, luovat mehiläisille sopivaa elinympäristöä mm viemällä luontoon pölkkypesiä mehiläisille ja lisäksi he kouluttavat ja valistavat ihmisiä. He ovat 2022 mennessä asettaneet 246 pölkkypesää luontoon ja alueella on 25 tunnettua villimehiläispesää. Lisäksi alueella on 13 mehiläishoitajaa, joilla on yhteensä noin 50 pesää. Projektista annetaan mehiläishoitajille parvia, jotta heidän ei tarvitse tuoda pesiä tai emoja alueen ulkopuolelta. Projektissa yritetään saada paikallinen tumma Apis mellifera mellifera suojeltua. Osana suojelutyötä he kartoittavat mehiläisille sopivia elinympäristöjä ja mitä niistä on jäljellä, yrittävät ymmärtää puun onkaloiden syntytapoja (Irlannissa ei ole tikkoja) ja kehitystä sekä suojella vanhoja veteraanipuita. Irlannissa on myös Galway Honey Bee Research Center – Passionate about bees, jonka kanssa Boomtreebees tekee yhteistyötä mm kansalaistieteen (Citizen Science) puitteissa.
Matt Sommerville on jo vuosia kehittänyt erilaisia mehiläisystävällisiä pesätyyppejä ja hän valmistaa pölkkypesiä myyntiin. Tänä vuonna hänen tekemiä pölkkypesiä on laitettu noin 100 eri puolille Englantia. Hänen asiakkaansa ovat yksityisiä ihmisiä, projekteja, luonnonsuojelualueita, maanomistajia ja yhteisöprojekteja. Bee Kind Hives.
Michael Thiele tekee mehiläisten villiinnyttämistä Kaliforniassa, mutta hänen esityksensä luotasi syvemmällä villiinnyttämisen syvällisemmissä merkityksissä korostaen villiinnyttämistä ekologisena prosessina, eläinten oikeutta luonnolliseen lisääntymiseen, luonnon oikeuksia ja mm jokien henkilöimistä ja alkuperäiskansojen viisauden hyödyntämistä jne. Mehiläisten villiinnyttäminen takaisin osaksi luonnollista ekosysteemiä on perustavanlaatuinen muutos ajattelussa ja todellisuudessa. Apis Arborea.
Konferensissa oli kaksi puhujaa Israelista, mikä ensin huolestutti minua. Onneksi sekä Yossi Audin ”Bees for Peace” että Rajai Hameedin ”Multicultural Apiary in Oasis for Peace Village” olivatkin samalla palestiinalaisten kanssa toteutettuja rauhanprojekteja.
Englantilainen Helen Leaf kertoi kiehtovia tarinoita metsästä, jota hän kartoittaa jossakin päin Englantia. Kyseessä on suurelta osin tammisekametsä. Hän puhuu vuorovaikutuksestaan metsän kanssa ja kuinka hän löytää mehiläispesiä. Ehkä sienet, jotka löytävät tiensä puuhun ja myöhemmin itiöemän muodossa puusta ulos, näyttävät mehiläisille tietä. Helen pitää metsässä kulkiessaan linnunruokaa mukanaan ja linnun nähdessään jättää ruokaa jonnekin näkyville. Linnut oppivat tuntemaan hänet – ehkä nekin auttavat löytämään mehiläisiä? Puulta voi kysyä, mitä se haluaisi näyttää, ehkä se tarvitsee apua? Seuraa perhosta. Ehkä ymmärrettävämpiä neuvoja ovat puiden kaarnan katsominen keväällä, ehkä huomaat mehiläisen tai propolista. Joka tapauksessa mehiläiset on helpointa huomata lämpimänä kevätpäivänä, kun puissa ei ole vielä lehtiä. Ehkä huomaat vahakoisan. Ehkä jokin kiinnostaa herhiläisiä. Propolis saattaa auttaa puuta pitämään sieniä kurissa, mutta lopulta oksanreikä, joka toimi mehiläisten kulkureittinä, kasvaa umpeen ja kennosto ja propolis jäävät vangiksi puun sisään. Helen havainnoi metsässä myös kaikkea muuta. Jopa punkit saavat hänen hyväksynnän, sillä ne ovat metsässä yhteyksien kutojia, ne luovat yhteyksiä eri eläimien välille. Heleniä ei saanut kuvata. The Oaks of Sherwood.
Lounaat ja illallinen olivat hyviä tilaisuuksia jutella ja tutustua ihmisiin. Illalla katsottiin yhdessä ”To be with Bees” elokuva.
Toisen päivän aamuna konferensissa oli SpeedBEE Talks, joka koostui 5 minuutin nopeista esityksistä. Itse pidin esityksen permakulttuurin diplomiportfolioon tekemästäni ”Caring for Bees” suunnitelmasta mehiläisten villiinnyttämisestä Iso-orvokkiniityllä. Ehkä mielenkiintoisin oli ranskalaisen Vincent Douarran esitys tumman mehiläisen suojelusta Ranskassa. Esitykselle olisi vaan pitänyt olla paljon enemmän aikaa. Abeille noire des Landes.
Sheepdrove Farmin omistaja Peter kertoi kampanjasta mehiläistenkin kannalta keskeisten neonikotonoidien kieltämisestä Iso Britanniassa. Filipe Salbany, joka on syntynyt Etelä-Afrikassa, toi kommenttipuheenvuorossaan esiin, että kaikki nämä torjunta-aineet, jotka ovat kiellettyjä tai joita yritetään kieltää Euroopassa ovat laajamittaisessa käytössä Afrikassa tuhoisin seurauksin sikäläiselle luonnolle ja mehiläisille siellä.
Jonathan Powell puhui sillasta menneisyydestä nykyisyyteen. Hän kertoi Reverand Woodin mehiläishoidon kirjasta vuodelta 1860, jossa toisaalta pohdittiin jo samoja kysymyksiä kuin tässä konferenssissa ja toisaalta kirjan takakannessa oli jo mainos italialaisista emoista, joita pystyttiin toimittamaan nopeasti junalla Italiasta. Nykyaika oli jo tulossa mehiläishoitoon. Toisen maailmansodan jälkeen Englannissa ryhdyttiin hallituksen toimesta ajamaan mehiläishoidon muuttamista harrastuksesta ammattimaiseksi hunajantuotannoksi. Pesät haluttiin standardisoida ja ottaa jo ennen sotaa kehitetty National Hive (englantilainen latomapesä) laajempaan käyttöön. Jonathan kutsui National Hivea mehiläisten kontrollikoneeksi ja totesi, että pelkästään pesän kannen avaaminen (ilman, että kehiä edes nostetaan pesästä) aiheuttaa pesässä 6 tunnin häiriötilan.
Varroapunkki on ollut vedenjakaja mehiläishoidossa. Jonathan totesi, että Varroa destructor onkin Varroa instructor – siis neuvonantaja – sillä kaikkea sitä, mitä teemme mehiläisille ja mikä aiheuttaa mehiläisille laajamittaisia ongelmia, teimme jo ennen varroaa. Kaikki ongelmat, jotka varroa on nostanut pintaan olivat jo olemassa ennen varroaa. Varroa pakottaa meidät katsomaan kriittisesti, miten kohtelemme mehiläisiä, ilman varroaa emme ehkä olisi heränneet ajoissa.
Jonathanin oma ajattelutapa on muuntunut hänen isänsä ja isoisänsä perintönä tulleesta tavanomaisesta mehiläishoidosta luonnollisen mehiläishoidon ja siihen kehitettyjen pesämallien (mm Golden Hive) kautta pölkkypesiin ja puihin kaiverrettaviin Ziedler pesiin. Nyt hän ei tekisi enää niitäkään vaan on siirtynyt kokonaan mehiläisten villiinnyttämiseen ja villien mehiläispopulaatioiden tukemiseen. Ennen mehiläisten villiinnyttämisajatuksen (Rewilding Bees) syntyä kukaan ei edes tiennyt, että villinä eläviä mehiläispopulaatioita onkaan. Nyt on käynyt ilmi, että villipopulaatioita on pelkästään Englannissa useilla paikoilla, ja suurin osa on varmaan löytymättä. Free-Living Bees.
Ehkä konferenssin mieleenpainuvin henkilö oli Filipe Salbany, joka oli oppaamme Blenheim Palacessa ja jolla oli puheenvuoro myös konferenssissa. Hän kertoi polveilevassa esityksessään henkilöhistoriaansa, johon liittyi pakeneminen Etelä-Afrikasta ja ystävyys monien ANC:n taistelijoiden kanssa, jotka kaikki vapaa-aikanaan olivat myös mehiläishoitajia. Mehiläiset ovat olleet mukana Felipen elämässä niin Afrikassa kuin Euroopassa. Maanpakolaisuus toi Felipen Portugalin kautta Englantiin ja Blenheim Palacen villimehiläisten suojelijaksi. Tarinankerronan ohella saatiin myös joitakin mielenkiintoisia havaintoja Blenheimin mehiläisistä. Suosituin puulaji mehiläispesille on tammi ja toisena pyökki. Muutama pesä on männyssä ja muutama seinä- tai muurirakenteissa. Pesät ovat elävissä puissa, mutta pääsääntöisesti eivät tikankoloissa vaan muuten puihin syntyneissä halkeamissa ja onkaloissa. Vain pari pesää on löytynyt kuolleesta puusta. Pesät ovat pääsääntöisesti korkealla, usein 15-25 metrin korkeudessa, minkä takia pesien löytäminen ja havainnointi edellyttää kiipeilyä puissa. Mitatuista pesistä 40% oli alle 20 litraisia ja 2 (6%) pesää yli 40 litraisia. Myös Felipe puhui voimakkaasti mehiläisten oikeudesta luonnolliseen lisääntymiseen ja oikeudesta luonnonvalintaan. Ilman luonnonvalintaa mikään laji ei voi selvitä.
Itse ohjelman lisäksi konferenssissa oli tietenkin tilaisuuksia tutustua ihmisiin. Minunkin esitys herätti sen verran kiinnostusta, että muutama ihminen tuli vartavasten juttelemaan.
Tämä juttu on tietenkin vain pintaraapaisu konferenssin annista. Niiden, joita aihepiiri kiinnostaa , kannattaa tutkia tekstiin laittamiani linkkejä tarkemmin. Kannattaa myös laittaa omalle podcast kuuntelulistalleen Arboreal Apiculture Salon, johon voi sekä osallistua tai kuunnella jälkikäteen podcastina. Podcastia houstaavat Jonathan Powell ja Michael Thiele ovat myös keskeisesti Learning from the Bees konferenssin takana, joten samoja teemoja käsitellään siellä ja vanhatkin jaksot kannattaa kuunnella.
Seuraava Learning from the Bees konferenssi on luultavasti USA:ssa.
Kirjoittaja: Erkki Pöytäniemi
