Jostakin tupsahti eteeni mainos juuri julkaistusta kirjasta ”Farming the Woods” – an integrated permaculture approach to growing food and medicinals in temperate forests”, kirjoittajina amerikkalaiset Ken Mudge ja Steve Gabriel. Kirja vaikutti sen verran mielenkiintoiselta, että tilasin sen saman tien ja nyt olen sen myös kertaalleen lukenut. Kirjaa voisi toki myös käyttää käsikirjana. 350 sivuisessa kirjassa on paljon asiaa, joten yritän tässä hiukan valottaa, mistä kirjassa on kyse. Tuleepahan samalla kerrattua sisältöä vielä itsellekin. 
Kirjoittajista Ken Mudge toimii dosenttina Cornellin yliopistossa ja on tutkinut, opettanut ja neuvonut yli 20 vuotta peltometsäviljelyä (agroforestry). Hän toimii ”MacDaniels Nut Groven”, johtajana ja on kirjoittanut hiljattain kirjan myös siitakkeen pölkkyviljelystä. Professori Lawrence MacDaniels istututti laajoja pähkinäpuumetsiä 1920 luvulla – siis 90 vuotta sitten – ollessaan Cornellin yliopiston professori. Unohdetut pähkinälehdot löydettiin uudestaan vasta 2002 ja siitä lähtien niitä on kunnostettu opetus- ja tutkimuskäyttöön ja ne ovat yksi kirjan inspiraatiolähde.
Steve Gabriel on ekologi, kouluttaja, kirjoittaja ja metsäviljelijä (forest farmer) ja yksi Finger Lakes Permaculture Instituutin perustajista.
Kirja perustuu ennenkaikkea Yhdysvaltojen koillisosan lauhkean vyöhykkeen olosuhteisiin, jotka ovat ilmaston, kasvillisuuden ja kulttuurin osalta varsin erilaiset kuin Suomessa, mutta kuitenkin yhtäläisyyksiä on sen verran, että kirjan lukeminen kannattaa.
Käsiteltyään metsäviljelyn perusteita, historiallista taustaa ja käsitteitä, kirjoittajat siirtyvät metsän ekologian ja sukkeesion kautta ”ruokaa metsästä” teemaan, jonka alla fokusoidaan ennenkaikkea sieniviljelyyn metsässä, lääkekasvien tuottamiseen, taimien tuottamiseen, puun käyttöön eri tarkoituksiin, kotieläimiin metsässä ja lopulta metsäviljelytilan suunnitteluun permakulttuurisuunnittelun keinoin. Aiheiden käsittelyssä on mukana myös realistista taloudellista tarkastelua eri tuotantomallien kannattavuudesta Koillis-Yhdysvaltojen olosuhteissa. Selkeimmin kannattavaa taloudellista toimintaa voivat olla vaahterasiirapin tuotanto, siitakkeiden metsäviljely ja amerikkalaisen ginsengin viljely ja paljon pohditaan myös pähkinöiden tuottamista. Kaikki riippuu tietenkin olosuhteista, taidoista ja mittakaavasta ja yleensä myös tarvitaan kärsivällisyyttä eli tuotannon aloittamisesta voi mennä pitkä aika tuottojen saamisen, esimerkiksi ginsengillä kylvöstä sadonkorjuuseen 10 vuotta – puista puhumattakaan.
Koko aihealue, vaikka se on toisaalta ikivanha, on uusi, ja siksi myös käsitteistö elää, myös englanniksi. Ensiksi pyritään määrittelemään agroforestry-käsite ja sen 6 alalajia, toiseksi lauhkean vyöhykkeen metsäviljely (forest farming).
Suomeksi ajateltuna ensimmäinen ongelma on käsitteiden kääntäminen suomeksi. Varmasti tätä on pohdittu muillakin foorumeilla. Agroforestrylle lienee vakiintunut suomenkielinen termi peltometsäviljely. Sille tarjotut määritelmät sisältävät ajatuksen puiden sisällyttämisestä viljelykasvien tuotantosysteemeihin. Kirjoittajat esittävät seuraavaa määritelmää (käännös minun):
”Eri tuotantotapojen (kasvit, kotieläimet, sienet) ja puiden yhdistäminen viljelysysteemeihin, joiden mallina on metsä ja jotka hyödyttävät ihmisyhteisöjä luomalla paremman yhteyden maisemaan, luonnon resurssien hoitoon, ja samalla luovat parempia taloudellisia mahdollisuuksia.”
Tuon voisi varmaan kääntää toisinkin, joten laitan sen vielä englanniksi: ”The combination of crops (plants, animals, fungi) and trees in forest-inspired agricultural systems that benefit human communities through greater connection to landscape, improved stewardship of resources, and enhanced economic opportunities.”
Kuusi peltometsäviljelymenetelmää:
- Alley cropping: satoa tuottavien puiden viljely riveissä siten, että puurivien väleissä voidaan tuottaa muita moni- tai yksivuotisia satokasveja. Esimerkiksi hedelmäpuiden rivivälit jätetään niin suuriksi, että muiden satokasvien viljely on mahdollista jopa koneilla.
- Riparian and upland buffers: Vesistöjen varsien suojavyöhykkeet
- Silvopasture: Puulaidunviljely. Esimerkiksi eläinten laidunnus hedelmätarhassa.
- Windbreaks: Tuulensuojaksi istutettavia eri puuvartisista kasveista koostuvia suojavyöhykkeitä.
- Forest farming: Metsäviljely (metsässäviljely): Sadon tuottaminen metsässä.; yleensä lähtökohtana metsä.
- Forest gardening: Metsäpuutarhaviljely: Puutarhaviljelyä, jossa luodaan metsää muistuttava puutarhaekosysteemi; yleensä lähtökohtana puutarha tai pelto.
Olen omaksunut tässä suomenkielisiä termejä Kirsi Koivulan ”Peltometsäviljely mahdollisuutena tulevaisuuden Suomessa” -opinnäytetyöstä. Samat käsitteet on hyvin kuvattu toisella kotimaisella ruotsalaisen Stjärnsundin sivustolla.
Määritelmät ovat aina osittain keinotekoisia ja käytännön tilanteissa eri viljelymuodot menevät sekaisin ja päällekkäin. Lisäksi varsinkin metsäviljelyssä ollaan lähellä luonnonkasvien keräilyä ja joitakin luonnossa esiintyviä kasveja tai sieniä voidaan myös puoliviljellä tai viljellä pellolla.
Käsillä olevan kirja aiheena on nimenomaan metsäviljely, joka on samalla tuottavaa metsänsuojelua ja metsän terveyden ylläpitoa. Sadon tuottamisen lisäksi puut ja metsä tuottavat tärkeitä ekosysteemipalveluja, kuten eroosion estäminen, ravinteiden kierrättäminen, puhdas ilma ja vesi, varjo, puskuri kuivuutta vastaan, luonnon biodiversiteetti ja virkistystä ihmisille. Metsän terveyden ylläpitoon liittyy myös pohdinta ilmastonmuutoksesta sekä sen hidastamisen että siihen sopeutumisen näkökulmasta. Metsäviljely tarjoaa keinoja varastoida hiiltä pois ilmakehästä. Toisaalta ilmaston lämpeneminen tulee tapahtumaan niin nopeasti, että lajisto ei pysty luonnostaan sopeutumaan siihen. Metsäviljelijän on syytä käydä katsomassa etelämpänä – meidän tapauksessa muissa Pohjoismaissa, Baltiassa ja Keski-Euroopassa ja muiden alueiden vastaavilla ilmastovyöhykkeillä, miltä metsä siellä näyttää ja mitä lajistoa sieltä on tulossa tai voitaisiin tuoda Suomeen.
Taustojen käsittelyn jälkeen siirrytään metsäviljelyn potentiaalisiin ravintokasveihin Kaakkois-Yhdysvalloissa ja lajikohtaiseen tarkasteluun. Tärkeimmät tarkasteltavat lajit ovat
- papavi (pawpaw; Asimina triloba), joka on suurihedelmäinen luonnonvarainen kaakkoisamerikkalainen hedelmäpuu
- seljat (Sambucus spp)
- herukat ja karviaiset (Ribes spp)
- vadelmat ja karhunvatut (Rubus spp)
- samettisumakki (Rhus typhina)
- orapihlajat (Crataegus spp)
- palsamiköynnös (Schisandra chinensis)
ja lyhyemmällä maininnalla vielä
- tuomipihlajat (Amelanchier spp)
- japaninlaikkuköynnös (Hardy kiwi; Actinidia arguta)
- sinikuusama (Actinidia arguta)
- sarjahopeapensas (Elaeagnus umbellata)
- musta-aronia (Aronia melanocarpa)
Pähkinöistä käsitellään
- jalopähkinät (Walnut; Juglans spp), joihin kuuluu euroopassa saksanpähkinä, Pohjois-Amerikassa amerikanjalopähkinä.
- amerikankastanja (Chestnut; Castanea dentata)
- hikkorit (Carya spp), joihin kuuluu mm pekaani
- hasselpähkinät (Corylus spp), johon kuuluu meikäläinen eli eurooppalainen pähkinäpensas (C. avellana), mutta P-Amerikassa esiintyy sen lisäksi myös pari muuta lajia.
Merkittävin mahlapuu Pohjois-Amerikassa on tietenkin sokerivaahtera (Acer saccharum), jonka mahla pääsääntöisesti keitetään siirapiksi, mutta kirjassa käsitellään myös koivumahla ja lisäksi mahlaa tuottavat myös jalopähkinäpuut. Minulle mielenkiintoinen detalji oli, että myös Koreassa kohtaamani gorosoe-mahla on vaahteramahlaa, mutta idänvaahterasta (A. mono). Se käytetään mahlana, kuten koivumahla.
Muina syötävää satoa tuottavina kasveina mainitaan
- villipurjo (Ramp; Allium tricoccum), vastannee eurooppalaisittain karhunlaukkaa ja näistä ainoa kaupallisesti merityksellinen
- Spicebush; Lindera benzoin: pippurinmakuiset mausteiset marjat
- maa-artisokka (Helianthus tuberosus)
- Groundnut (Apios americana), perunapapu (viljelty 1800-luvulta lähtien Japanissa)
Sienten metsäviljelyä (erotuksena konrolloiduissa olosuhteissa tapahtuvasta sieniviljelystä) käsitellään kirjassa laajasti ja varsinkin siitakkeen metsäviljelyllä on Pohjois-Amerikassa, kuten tietenkin sen alkuperämaassa Japanissa, kaupallista merkitystä ja potentiaalia metsäviljelijän tulonlähteenä. Lisäksi käsitellään osterivinokkaat (Pleurotus sp), Lion’s Mane – Yamabushitake (Hericium erinaceus ja H. americanum; tupasorakkaita) ja Stropharia kaulussienet, mutta huomattavasti suppeammin kuin siitakkeenviljely, mikä käydään läpi seikkaperäisesti ja jonka viljelymenetelmät ovat pisimmälle kehittyneet. Siitakkeen tärkein etu on, että sadontuoton aikataulua voidaan säätää viljelytoimilla.
Lääkekasveista amerikan ginsengillä (Panax quinquefolius) on eniten kaupallista merkitystä. Joskin jo intiaanit käyttivät sitä, valtaosa sadosta viedään nykyään Kiinaan. Se on harvoja lääkekasveja, jossa markkina erottaa villin, metsäviljellyn ja peltoviljellyn sadon. Viimeksimainitusta maksetaan 15-25$ kuivatusta kilosta, metsäviljellystä maksetaan 300-600$ ja villistä yli 600$ kuivakilosta – siis jopa 30 kertaa enemmän kuin peltoviljellystä tuotteesta. Ymmärrettävästi villi ginseng alkaa olla vähissä, mutta sen metsäviljelyllä voi kärsivällisyydellä jopa vaurastua. Muita Koillis-Yhdysvalloissa esiintyviä lääkekasveja, joilla on jotakin kaupallista merkitystä mainitaan:
- Black cohosh, Cimicifuga racemosa, tähkäkimikki
- Bloodroot, Sanguinaria canadensis, lumikki
- Fairy wand, Chamaelirium luteum
- Goldenseal, Hydrastes canadensis
- Trillium spp, kolmilehdet
- Spikenard, Aralia racemosa, terttuaralia
- Blue cohosh, Caulophyllum thalictroides
- Mayapple, Podophyllum peltatum
Useimpien metsän syötävien tai lääkekasvien tuottaminen sadon myymistä ajatellen ei ole kannattavaa. Niiden viljelyn kannattavuuden kannalta on kuitenkin olemassa kaksi mahdollisuutta: tuotteiden jalostaminen kuluttajapakatuiksi lisäarvotuotteiksi ja taimikasvatus kuluttajamarkkinoille tai muille viljelijöille, josta varsinkin jälkimmäistä käsitellään kirjassa laajemmin, koska omaa taimikasvatusta on metsätilalla joka tapauksessa järkevää harjoittaa.
Kappaleessa puun käyttömahdollisuuksista käsitellään melko laajasti polttopuun käyttöä, mutta kappale on suomalaiselle lähinnä vain kulttuurisesti mielenkiintoinen. Hämmästyttävää kyllä, kirjoittaja ei tunnu olevan tietoinen varaavista tulisijoista. Kirjassa esitellään tietysti myös permakulttuuripiireissä tuttu rokettiuuni (Rocket Mass Heater). Suomessa lienee parempi tukeutua uusimpaan kotimaiseen tulisijatietouteen, joka on maailman huippua.
Lisäksi esitellään puun käsittely- ja käyttömahdollisuuksia metsäviljelytilalla rakentamiseen, aidanseipäiksi ja muihin – myös eläviin – aitarakennelmiin, eroosiosuojiksi, käsitöihin ja jopa taiteeksi.
Eläimet metsässä kappaleessa kehoitetaan varovaisuuteen. Kirjan aihepiiriin ei kuulu varsinainen puulaidunviljely vaan paremminkin Suomessakin perinteinen metsälaidunnus, jossa eläintiheyden varovainen säätely on ratkaisevaa. Lopputuloksena ei haluta paljaaksi kaluttua ja tongittua metsää vaan lähtökohtana täytyy olla terve metsäekosysteemi, joka ei kestä kovinkaan suurta eläintiheyttä ja senkin vain lyhyissä jaksoissa. Lähempään tarkasteluun pääsevät siat, vuohet, kanat ja ankat. Kanatkin kuopijoina voivat olla nopeasti metsäpohjalle tuhoisia, kun sen sijaan ankat räpylöineen eivät aiheuta vastaavaa tuhoa ja ovat sitäpaitsi tehokkaita etanoiden torjujia sieniviljelyn yhteydessä. Myös koirista voi olla hyötyä metsätilan vartijoina muiden metsän otusten pyrkiessä osingolle esimerkiksi sieniä (oravat) tai ankkoja (ketut) syömään. Työhevosen käyttö metsässä jää hyvin lyhyen maininnan varaan.
Viimeinen kappale metsätilan suunnitelusta menee täysin permakulttuurisuunnittelun oppien mukaan ja tapauskuvauksineen kappale toimii hyvänä esimerkkinä ja mallina permakulttuurisuunnittelusta.
Kaiken kaikkiaan kirja oli mielestäni mielenkiintoista luettavaa, vaikka kirjoittajien lähtökohtana on Suomeen verrattuna ainakin kesien osalta lämpimämpi ilmasto ja vieläpä toisella mantereella, jossa lajisto on senkin takia osittain meille vieras. Vaikka talvet ovat helposti ko alueilla kylmempiä kuin Etelä-Suomessa, ilmasto on mannermaisempi eli myös kesät ovat lämpimämpiä ja koska Golf-virran lämmittävä vaikutus puuttuu, ollaan huomattavasti etelämpänä kuin vastaavassa ilmastossa Euroopassa. Päivänpituudet ovat siis myös täysin erilaiset kuin meillä. Aihealueen monipuolisen osittain teoreettisen käsittelyn ohessa kirjan parasta antia ovat lukuisat tapauskertomukset erilaisista metsäviljelytiloista ja -kokeiluista Koillis-Yhdysvalloissa. Lisäksi tärkeimpien tuotantomuotojen osalta pyritään myös taloudelliseen tarkasteluun ja arvioimaan voisiko ko tuotantomuoto olla metsätilalla päätulon tai merkittävän sivutulon lähde. Laskelmia ei tietenkään voi suoraan siirtää meidän olosuhteisiin, mutta antavat kuitenkin jotakin osviittaa, miten taloudellista kannattavuutta voisi tarkastella.
