Mehiläishoito ja permakulttuuri

Mehiläiset permakulttuuritilalla

Mehiläisaiheiset blogikirjoituksemme

Tuntuu itsestään selvältä, että mehiläiset kuuluvat permakulttuuriprojektiin. Ennen kaikkea mehiläiset tehokkaina pölyttäjähyönteisinä ovat keskeisessä roolissa sekä viljeltyjen että luonnonkasvien pölyttämisessä ja siten lisääntymisessä ja siementen ja sadon tuotossa ja luonnon monimuotoisuuden ylläpitämisessä. Siten mehiläiset tuottavat viljelylle ja luonnolle korvaamattomia palveluja. Mehiläisillä on ainakin seuraavia funktioita: (Erkki Poytaniemi, Erkki Pöytäniemi)

  • kasvien pölytys
    • viljelykasvien sadon ja siementen tuotto
    • luonnonkasvien sadon ja siementen tuotto
    • luonnon monimuotoisuuden lisääminen
  • hunajan tuotanto omaan käyttöön ja myyntiin
  • siitepölyn, propoliksen ja muiden erikoistuotteiden kerääminen ja tuotanto
  • mehiläisvahan tuotanto (paitsi mehiläisten omaan käyttöön, kynttilöiksi ja sieniviljelyyn)
  • mehiläispesien tuotanto (tarhan laajentaminen / myynti)
  • kasvinsuojelu (mm mansikan harmaahomeen torjunta)
  • syötävät hyönteistoukat (varroan torjuntaa varten kasvatettavat ja pesästä poistettavat kuhnuritoukat)

Mehiläiset hakevat paitsi mettä, muita makeita kasvinesteitä, kuten kirvojen mesikastetta ja sienirihmastojen nesteitä. Mehiläisten lisäksi on toki muitakin pölyttäjähyönteisiä, mm kimalaiset (Suomessa yli 30 lajia) ja erakkomehiläiset (Suomessa 190 lajia), joiden menestymistä tulee edistää vaikka rakentelemalla niillekin pesiä. Useiden kasvien pölyttäjinä kimalaiset ovat mehiläisiä tehokkaampia. Myös kukkakärpäset ja perhoset ovat tärkeitä pölyttäjiä.

Paitsi pesän, mehiläiset tarvitsevat otollisen ympäristön. Pesät sijoitetaan suojaiseen paikkaan, jossa aamuaurinko herättää mehiläiset töihin, mutta keskikesän paahteelta olisi hyvä olla suojaa. Mahdollisesti niitä pitää myös suojata muurahaisia, talvella lintuja ja pahimmassa tapauksessa karhuja vastaan. Ravinnoksi ja energianlähteeksi mehiläiset tarvitsevat siitepölyä ja mettä. Kriittisiä aikoja tässä suhteessa ovat kevät, jolloin tarvitaan runsaasti siitepölyä ja talvivarastojen riittävyydestä riippuen myös mettä. Siten mehiläiset tarvitsevat ainakin seuraavia elementtejä:

  • Siitepölykasveja erityisesti keväällä: esimerkiksi pähkinäpensas, leppä ja pajut.
  • Keväällä kukkivia mesikasveja.
  • Pääsadon jälkeen kukkivia mesi ja siitepölykasveja: esimerkiksi myöhään kylvetty hunajakukka.
  • Vettä
  • Apteekiksi sienirihmastoja

Mehiläishoito vaatii pesien lisäksi jonkinverran tiloja ja kalustoa. Jos käyttää tavallisia latomapesiä, pesälaatikot ja muu pesäkalusto on varastoitava talveksi. Latomapesien hunajakakut on lingottava, mihin tarvitaan lämmin hunajan linkoushuone ja linko. Hunaja on käsiteltävä, varastoitava ja pakattava. Pesäkalustoa ja pesiä voi olla tarpeen liikuttaa varastolta tarhalle ja takaisin lingottavaksi.

 

Mehiläishoito (Erkki Poytaniemi, Erkki Pöytäniemi)

Mehiläishoito tapahtuu vahvasti vuodenkierron mukaisesti. Talvehtineet pesät ryhtyvät keväällä keräämään siitepölyä ja mettä ja sikiöimään ja kasvattamaan lisää porukkaa. Kesällä vahvistuneet pesät luonnostaan pyrkivät parveilemaan, mikä on mehiläisen luonnollinen tapa lisätä yhdyskuntia. Tämän mehiläishoitaja pyrkii yleensä estämään ja pesiä lisätään jaokkeita tekemällä. Hoitaja pitää huolen siitä, että pesissä on aina nuori hyvin muniva emo, joko vaihtamalla pesään ostoemon säännöllisesti, kasvattamalla itse emoja tai antamalla pesän itse uusia emonsa. Pesään annetaan lisää tilaa sitä mukaan kun pesä vahvistuu ja hunajaa kertyy. Pääsatokausi osuu Suomessa heinäkuulle ja on horsman kukittua yleensä ohi. Yleensä mehiläishoitaja korjaa hunajan talteen ja antaa syksyllä parikymmentä kiloa sokeria tilalle. Taudeista ja loisista tällä hetkellä pahin on varroa-punkki – ainakin jos ei ole karhualueella. Käytännössä mehiläishoitajan on tehtävä toimenpiteitä varroa-punkin torjumiseksi jatkuvasti – muuten pesä kuolee. Todennäköisesti varoa-punkki on tappanut myös villimehiläiset (siis villit Apis mellifera – mehiläiset) ja luonnossa tavattavat pesät ovat parvikarkulaisia tarhoista, ja niiden elinkaari jää lyhyeksi. Suomessa esimerkiksi puunonkaloon pesän tehneet parvet eivät muutenkaan selvinne talvesta. Pesäkuolemat tapahtuvat yleensä talvella – puhutaan talvitappioista – mutta pääsääntöisesti talvi ja kevättalvi on vain se jakso, joka katkaisee muusta syystä heikentyneen pesän selän. Ellei syynä sitten ole suoranainen ruoan puute tai jonkin isomman otuksen -yleensä karhun – aiheuttama tuho.

Toisin sanoen mehiläishoitoon liittyy:

  • Pesälaatikoiden/tilan lisääminen pesään, jotta yhdyskunta mahtuu sikiöimään ja keräämään hunajaa mahdollisimman hyvin.
  • Pesien lisääminen, mihin liittyy parveilun estäminen, jaokkeiden tekeminen ja kuningatarten uusiminen ja mahdollinen jalostus.
  • Tautien ja varsinkin varroa-punkin torjunta (mahdollisesti pesien suojaaminen karhuilta)
  • Sadonkorjuu
  • Talviruokinta ja talveuttaminen.
  • Itse mehiläispesän tyyppi ja malli.

 

Luomumehiläishoitoa

Permakulttuuri ei ole tietty tuotantomenetelmä vaan suunnittelumenetelmä. Koska eri luonnon ja ihmislähtöisten elementtien vuorovaikutukset ja luonnollisten prosessien hyödyntäminen ovat permakulttuurisuunnittelun ytimessä, permakulttuurihankkeissa päädytään luonnonmukaisiin tuotantomenetelmiin, jotka täyttävät ja ylittävätkin luomutuotannon ehdot. Siksi onkin mielenkiintoista tarkastella aluksi, mitä luomumehiläishoito tarkoittaa. Asiaa voi tarkastella filosofisesti tai puhtaasti lainsäädännöllisesti eli Suomessa EU:n luomuasetukseen ja sen tulkintaan perustuen. Aloitetaan jälkimmäisestä.

Luomuasetuksessa mehiläishoitoa koskevat seuraavat seikat (on huomattava, ettei kaikkia luomussa kiellettyjä menetelmiä välttämättä käytetä yleisesti muutenkaan):

  • Tarhan on sijaittava vähintään 6 km vilkkaista teistä (yli 6000 autoa/vrk) ja kaatopaikoista. Esimerkiksi meitä lähinnä olevat tiet (Mustio-Salo -tie ja Karjalohjantie) ovat liikennemääriltään 1000-3000 autoa/vrk (Liikennevirasto) eli sen puolesta meillä voi olla luomumehiläishoitoa.
  • Tarhan sijaintipaikasta katsottuna tulee mesi- ja siitepölylähteiden olla kolmen kilometrin säteellä pääasiassa luonnonvaraisia kasveja, metsää,
    luonnonmukaisesti viljeltyjä kasveja ja/tai muita viljeltyjä kasveja, edellyttäen, että kasveihin kohdistuvat käsittelyt ovat ympäristövaikutuksiltaan vähäisiä, eivätkä vaikuta mehiläistuotteiden laatuun. (Koska ”ympäristövaikutukseltaan vähäiseksi” katsotaan viljelyalat, jotka ovat maatalouden ympäristötuen piirissä, tämä ei juurikaan rajoita mehiläispesien sijoittamista. Tässä suhteessa tulkinnat ovat useissa muissa EU maissa tiukemmat.) Meidän tapauksessa lähes kaikki kahden ja kolmenkin kilometrin säteellä olevat pellot ovat luomussa – epätavallinen tilanne Etelä-Suomessa.
  • Talveuttamiseen saa käyttää pesän oman hunajan lisäksi vain luomusokeria.
  • Luomumehiläisille ei saa syöttää siitepölyn korvikkeeksi muuta kuin pesän itse tuottamaa siitepölyä.
  • Ostettavan mehiläisvahan tulee olla luomua (erilaiset jäämät kertyvät helposti vahaan).
  • Pesämateriaaleissa ja pesien sisäosien pintakäsittelyssä käytetään pääosin luonnollisia materiaaleja, jotka eivät aiheuta vaaraa ympäristölle tai mehiläishoidon tuotteille.
  • Luonnonmukaisen mehiläishoidon periaatteisiin kuuluu myös, ettei hunajan keruun yhteydessä käytetä kemiallisia synteettisiä karkotteita.
  • Jos eläinlääkärin määräämiä lääkkeitä joudutaan käyttämään, joutuvat pesät uudelleen siirtymävaiheeseen (12 kk). Varroa-punkin torjuntaan voidaan kuitenkin käyttää muurahais-, maito-, etikka- ja oksaalihappoa sekä mentolia, tymolia, eukalyptolia tai kamferia ilman siirtymävaiheeseen joutumista.
  • Talveuttamiseen ei saa käyttää synteettisistä materiaaleista tehtyjä pesiä.
  • Mehiläistuotteita kerättäessä ei tuhota mehiläisiä kennoihin.
  • Mehiläiskuningatarten siipiä ei typistetä. (Erkki Poytaniemi, Erkki Pöytäniemi)
  • Luomutuotanto on aina valvottua tuotantoa. Sitä valvoo Suomessa Elintarvike-turvallisuusvirasto Evira.

Eviran Luomumehiläishoidon ehdot perustuvat EU asetuksiin 834/2007 ja 889/2008.

Käytännössä voinee sanoa, että Suomessa luomu- ja tavanomaisen mehiläishoidon käytännöt eivät eroa toisistaan dramaattisesti, ainakaan jos mehiläisiä hoidetaan Suomen Mehiläishoitajain Liiton suositusten mukaisesti. Eroiksi jäävät sijainti (liikenneväylät, teollisuus, kaatopaikat), luomusokerin käyttö ruokintaan ja luomuvahan käyttö sekä pesämateriaali eli käytännössä luomupesät ovat puuta, kun tavanomaiset hoitajat käyttävät yleisesti styroksisia kevytpesiä. Nykyään noin 10% mehiläishoitajista käyttää muovipohjukkeita ja styrox-pesienkin osuus on kasvava. Luomussa myös ostettavien emojen tulee olla luomutarhasta (10% voi olla tavanomaisesta kasvatuksesta). Tavanomaisessa hoidossa ostetaan emoja yleisesti ulkomailta; lähinnä Italiasta, jolloin Suomeen ei pääse jalostumaan omaa mehiläiskantaa ja uusien tuholaisten riski kasvaa.

Jossakin määrin suomalaisissa luomutulkinnoissa asetuksen alkuperäistä ajatusta venytetään tarhan sijainnin ja talviruokinnan suhteen. Asetuksessa (889/2008: 19 artikla) todetaan talviruokinnasta:

2. Tuotantokauden lopussa mehiläisten pesiin on jätettävä riittävät hunaja- ja siitepölyvarastot, jotta mehiläiset selviävät talvehtimisesta.

3. Mehiläisyhdyskuntien ruokinta on sallittua, jos pesien eloonjääminen on äärimmäisten ilmasto-olosuhteiden vuoksi vaarassa ja ainoastaan viimeisen hunajankorjuun jälkeen, ja se on lopetettava 15 vuorokautta ennen seuraavan mesi- tai mesikastekauden alkamista. Ruokinnassa on käytettävä luonnonmukaisesti tuotettua hunajaa, luonnonmukaisesti tuotettua sokerisiirappia tai luonnonmukaisesti tuotettua sokeria.

Suomalaisessa luomumehiläishoidossa lienee käytäntönä, että hunaja otetaan syksyllä talteen samalla tavalla kuin muillakin mehiläistarhoilla ja talviruokintaan annetaan luomusokeria. Tätä perustellaan mm sillä, että Suomessa talvet ovat niin pitkät, että mehiläiset talvehtivat itse asiassa sokerilla varmemmin kuin hunajalla (sokerissa vähemmän ulostustarvetta aiheuttavia kuona-aineita). Ruotsissa lienee samanlainen käytäntö, mutta muualla Euroopassa luomupesät talveutetaan käsittääkseni hunajalla. Jotkut hunajalajit kiteytyvät talvella pesään, jolloin mehiläiset eivät pysty käyttämään sitä. Jos talveuttaa mehiläiset hunajalla on ainakin kiteytyvät laadut ja kanervahunaja otettava pois pesästä.

Toinen tulkinnallinen asia liittyy pesien sijaintiin suhteessa tavanomaisesti viljeltyihin peltoihin. Suomessa maatalouden ympäristötuen piirissä on suurin osa tavanomaisistakin pelloista, jolloin tämä ei juurikaan rajoita pesien sijoittamista, silloinkaan kun tavanomaisessa viljelyssä käytetään torjunta-aineita. Esimerkiksi Ruotsissa maatalouden ympäristötuen piirissä on lähinnä laidun- ja nurmiviljelyä. Ymärtääkseni tämän pykälän erilaiset tulkinnat eri jäsenmaissa aiheuttavat suurimmat maiden väliset erot: jos tulkinta on kovin tiukka, luomumehiläishoito tulee lähes mahdottomaksi – esimerkiksi Tanskassa luomuhunajaa voidaan tuottaa vain joillakin saarilla. Toisaalta Suomessa liikennemääräraja on selkeästi määritelty ja tekee luomuhunajan tuottamisen ruuhkasuomessa mahdottomaksi (Karjalohjalla se sentään onnistuu). Ruotsin tulkinnoissa todetaan vain, ettei tarha saa olla ”lähellä” moottoritietä. Kaikki lähipeltomme – ei vain omamme – ovat luomuviljelyssä ja muutenkin Karjalohjalla luomun osuus on poikkeuksellisen korkea. Luomuun ilmoittautumisen yhteydessä kartoitimme tilanteen ja totesimme, että lähes kaikki mehiläistemme lentosäteellä olevat pellot ovat luomuviljelyssä.  (Erkki Poytaniemi, Erkki Pöytäniemi)

Tarkoitukseni on tutkia ehtiessäni muidenkin maiden tulkintoja. Luomumehiläishoidosta on olemassa myös yksityisiä standardeja (mm saksalaiset luomujärjestöt ja Demeter) ja standardeja muualla maailmassa. USA:ssa NOP (National Organic Program) ei tiettävästi ole vielä määritellyt luomumehiläishoitoa, joten siellä on useita yksityisiä standardeja. Eurooppalaiset yksityiset standardit ovat EU-asetusta tiukempia.

Kuluttajan on todennäköisesti vaikea mieltää, mitä luomuhunaja tarkoittaa ja miten se eroaa tavanomaisesta. Facebookin Luomuryhmässä tekemässäni kyselyssä (10.1.2015) tuli esille ainakin seuraavia käsityksiä:

  • sijainti luomutiloilla, luonnonmukaisessa ympäristössä, ”korvessa” ts tavanomaisen maatalouden ulottumattomissa (ei siis pidä paikkaansa Suomessa – toki ihan ruuhkasuomessa ei luomuhunajaa voi tuottaa)
  • talviruokintaan vain luomusokeria (totta) tai ei valkoista sokeria (ei totta, sillä luomusokerikin on kidesokeria)
  • ei lääkitä millään tavalla (osittain totta, eli lääkittyjen mehiläisten hunajaa ei saa myydä luomuna). Varroapunkin torjuntaan saa käyttää ylempänä lueteltuja aineita, joita voinee  pitää jossakin määrin ”luonnollisina” vaikka epäilemättä happojen alkuperä lienee aivan teollinen.
  • ei lisätä mitään, ei kuumenneta (hunajaan ei muutenkaan saa lisätä mitään, tai jos lisätään siitä tulee hunajavalmiste), (hunajaa ei saa kuumentaa) Hunaja-asetus
  • luomuhunaja maistuu paremmalta (totta, jos siltä tuntuu).

Entä sitten ulkomaiset luomuhunajat? Hunajan tuotanto kaikissa EU-maissa perustuu samoihin asetuksiin (kts yllä), joskin tulkinnoissa voi olla eroja. Suomessa tyypillinen hokema, että meillä on muita tiukemmat tulkinnat, tuskin pitää tässä tapauksessa paikkaansa. Myös EU:n ulkopuolelta tuotu luomuhunaja on täytynyt tuottaa EU:n luomuasetuksen mukaisesti.

 

Permakulttuuri: luonnollista mehiläishoitoa? 

Entä sitten se filosofisempi tarkastelu? Englanninkielisessä maailmassa käytetään käsitettä ”Natural beekeeping”, siis ”luonnollinen mehiläishoito” ja toisaalta ”Apicentric Beekeeping”, siis mehiläiskeskeinen mehiläishoito. Suomenkielinen termi voisi olla ”mehiläisempää mehiläishoitoa.  Esimerkiksi amerikkalainen Ross Conrad käyttää kirjassaan Natural Beekeeping käsitteitä ”natural beekeeping” ja ”organic beekeeping” (siis luonnollinen ja luomu) käytännössä synonyymeinä. Kirja ei ole varsinaisesti mehiläishoidon käsikirja, sillä kirjoittaja eksyy pohdinnoissaan välillä varsin kauas mehiläishoidosta ja kirjasta on jälkeenpäin melko vaikeaa löytää mitään asioiden jossain määrin sekavasta käsittelystä johtuen. Mielenkiintoinen se on kuitenkin senkin takia, että siitä saa käsityksen myös siitä, mikä on USA:ssa normaalia mehiläishoitoa muun muassa muovisine vahapohjukkeineen, lääke- ja torjunta-ainekäytön ja teollisen mittakaavan siirtotarhojen suhteen. Ross Conrad hoitaa mehiläisiään suhteellisen pohjoisessa, Vermontissa, ja siten hänen olosuhteensa ovat verrattavissa Suomen olosuhteisiin ja hän käyttää samaa Langstroth-kalustoa kuin useimmat suomalaiset hoitajat. Ross Conrad menee pohdinnoissaan pitemmälle kuin meikäläisessä luomussa, mutta ei ehkä käytännöissään. Pesille tulisi jättää hunajaa talvehtimista varten, mutta sokerinkin käyttö on tarpeen tullen hyvksyttävää (tärkkelyssiirappeja hän sen sijaan ei hyväksy). Kuningattaret pitäisi kasvattaa itse, eikä tilata emoja jatkuvasti muualta. Massiivinen mehiläisten siirtohoito itsessään on yksi syy mehiläisten ongelmiin. CCP (Colony Collapse Dirorder) on pitkälti selitettävissä mehiläishoidon ja maatalouden menettelytavoilla ilman sen kummenpaa mystiikkaa – mehiläiset eivät vain kestä nykymenoa. Varropunkin osalta hän pohtii paljon mahdollisuutta jalostaa varroan kestäviä kantoja (niin toki moni myös Suomessa pohtii ja tekeekin).

Etsimällä ”natural beekeeping” käsitettä netistä löytyy paljon mehiläishoitajia, jotka menevät pitemmälle. Yleisemmin luonnollisen mehiläishoidon suuntauksissa katsotaan, että mehiläisiä heikentäviä tekijöitä on useita, jotka yhdessä johtavat mehiläisten kohtaamiin ongelmiin:

  • varroa punkki
  • torjunta-aineiden käyttö kaikessa viljelyssä
  • vihreät erämaat eli äärimmäisen yksinkertaiset ja köyhät maatalousekosysteemit
  • emonkasvatus ja erityisesti kuningatarten keinosiemennys
  • sokeriruokintaIMG_1510
  • vaha- ja jopa muovipohjukkeiden käyttö, styrox-pesät
  • tarhojen toistuva siirtäminen
  • usein toistuvat pesien avaamiset ja tarkastukset
  • rutiinilääkitykset
  • elektromagneettiset kentät
  • pesämallit ja -materiaalit

Kaikki negatiiviset vaikutukset ovat ihmisen aiheuttamia mukaanlukien varroapunkki, joka ei olisi ilman ihmistä pystynyt leviämään niin tehokkaasti kuin on tapahtunut. Nyt siis pitäisi mennä kohti sellaista mehiläishoitoa, jossa näitä negatiivisia vaikutuksia vähennetään.

(kts mm http://en.wikipedia.org/wiki/Beekeeping#Natural_beekeeping).

Nykyaikainen irtokehällinen latomapesä (Langstroth, Farrar ym) on kehitetty ennenkaikkea mehiläishoitajan työn helpottamiseksi ja hunajantuotannon maksimoimiseksi, ei mehiläisen ehdoilla.

Usein luonnollisemmassa mehiläishoidossa käytetään ylälistapesiä (TBH; top bar hive). Suosittu horisontaalisia ylälistapesiä käsittelevä kirja on Philip Chandlerin The Barefoor Beekeeper. Ruotsiksi kannattaa lukea Patrick Sellmanin blogin kootut mehiläiskirjoitukset. Tunnetuin pysty-ylälistapesä on ns Warré pesä ranskalaisen papin Abbé Émile Warré (1867–1951) mukaan. Hänen kirjansa L’Apiculture pour Tous (Mehiläishoitoa kaikille) löytyy käännettynä englanniksi nimellä Beekeeping For All.

Ylälistapesässä ei käytetä vahapohjukkeita, vaan mehiläisten annetaan itse rakentaa kennosto. Warré-pesä muistuttaa pystysuuntaisena (laatikoita päällekkäin kuten tavanomaisissa Langstroth-pesissäkin, mutta laatikoiden sisäläpimitta vain 30 cm) onttoa puuta, johon mehiläiset saattaisivat rakentaa pesänsä. Warré-pesässä hoitaja ei kuitenkaan pysty tekemään normaaleina pidettäviä hoitotoimenpiteitä, koska listat ovat käytännössä kiinteitä. Uudet laatikot lisätään aina edellisten laatikoiden alle. Ylemmät laatikot ovat hunajalaatikoita. Hunaja korjataan joko hunajakakuiksi tai kakut murskaamalla.

Philip Chandlerin mehiläishoito perustuu horisontaalisiin ts vaakatasossa oleviin ylälistapesiin (hTBH; horizontal top bar hive). Yhteistä Warré-pesän kanssa ovat ylälistojen käyttö.  Toisin sanoen pesissä ei käytetä kehiä eikä pohjukkeita vaan mehiläiset rakentavat kennot itse luonnolliseen tapaansa ylälistoihin. Erona Warré-pesiin on se, että hTBH-pesissä kehät ovat liikuteltavia, eli kakkuja voidaan tarkastella, siirrellä ja lisätä mahdollistaen nykyaikaisemman mehiläishoidon kuin Warré-pesät. Myös pesän konstruktio on yksinkertaisempi.

 (Erkki Poytaniemi, Erkki Pöytäniemi)

Miksi sitten ylälistapesä olisi luonnollisempi tai parempi mehiläisille kuin irtokehäpesä? Philip Chandler mainitsee useita seikkoja:

  • Mehiläiset rakentavat kennonsa kuten haluavat, eivätkä vahapohjukkeiden edellyttämällä tavalla. Tähän liittyy ensinnäkin työläismehiläisten ja kuhnureiden määräsuhteet. Pohjukkeita käyttämällä rajoitetaan kuhnureiden määrää, sillä pohjukkeen kennopohjat ovat työläismehiläisille mitoitettuja (sama koko kuin hunajakennoissa) ja kuhnurikennot ovat isompia. Nykyään varroa-punkin torjuntaan liittyy kuhnurikennojen kasvattaminen ja poistaminen pesästä. Pesä tuottaa siis melko vähän kuhnureita, kun taas TBH-pesässä, jossa mehiläiset itse päättävät kuhnurikennojen määrän, jopa 15-20% pesän mehiläisistä voi olla kuhnureita. Kuhnurit ovat näennäisesti hunajantuotannon kannalta turhia tai jopa haitallisia, mutta luonnollisen mehiläishoidon näkökulmasta niiden korkealle osuudelle populaatiosta on jokin syy, eikä siihen tulisi puuttua.
  • Toinen pohjukkeiden kennokokoon liittyvä seikka on se, että luonnostaan mehiläiset rakentavat myös erikokoisia työläiskennoja ja ylipäänsä pienempiä työläiskennoja kuin pohjukkeiden kennot. Kennokoko vaikuttaa suoraan työläisten kokoon, millä taas voi olla merkitystä mehiläisten terveydelle.
  • Hunajankorjuun yhteydessä pesistä poistettuja kakkuja ei koskaan palauteta ylälistapesään, koska niitä ei pystytä linkoamaan. Mehiläiset rakentavat jatkuvasti uutta kennostoa (kuten luonnossakin), jolloin kakusto uusiutuu nopeammin kuin irtokehäpesässä. Tällä on merkitystä pesien terveydelle, mutta toisaalta verottaa hunjantuotantoa. Toisaalta pohjukkeita ei tarvitse ostaa ja vahalle voi keksiä muuta käyttöä.
  • Luonnollisen mehiläishoidon kannattajat katsovat, että nykyaikaisessa mehiläishoidossa pesiä avataan liian usein ja liian perusteellisesti (viikottaiset tarkastukset kakku kakulta), jolloin pesien sisäilmasto häiriytyy kerta toisensa jälkeen. Ylälistapesä mahdollistaa vähemmän häiritsevän mehiläishoidon (Warré-pesiä ei avata lainkaan). Mm pesää ei avata kerralla kokonaan.
  • Mehiläiset pystyvät paremmin rakentamaan kuningatarkennoja, kun kehät eivät rajoita niiden sijoittamista kakun reunalle.
  • Kakut ovat mehiläisillä luonnostaan pyöreämuotoisia, eivät neliskulmaisia.

 

IMG_2245

Etummaisena vasemmalla ylälistapesä; kaksi muuta Farrareiden takana.

Luin Chandlerin kirjan talvella 2014/15 ja innostuin asiasta sen verran, että päätin,että seuraavalle kesälle (2015) suunnittelemani 3 jaoketta tehdäänkin ylälistapesiin ja ryhdyin rakentamaan pesiä (kts blogipostaukset). Samalla valmistauduin toiseen mehiläishoitovuoteeni kuitenkin edelleen suomalaisiin luomumehiläishoito-oppeihin pohjautuen. Esimerkiksi varroa-punkin torjuntaan tähtääviä toimenpiteitä on tehtävä pesätyypistä riippumatta – ainakin kunnes kokemus osoittaa muuta.

Keväällä (2015) Marja kävi Espoon Työväenopistossa mehiläishoidon kurssin. Itsehän olen tähän mennessä luottanut 70-luvun kokemukseeni ja sisälukutaitooni eli Mehiläishoitoa käytännössä Osa 1 ja Osa 2 –kirjoihin. Lisäksi Auli Konttinen, jolta ostin viime keväänä jaokkeet, ja karjalohjalainen mehiläishoitaja Hannu Salonen ovat viime kesänä (2014) neuvoneet minua. Sittemmin kirjaviisautta on tullut hankittua enemmänki (kts alla).

Syksyllä 2015 mehiläisaiheinen lukuharrastus on jatkunut. 24.-25.10.2015 osallistuimme Marjan kanssa Biodynaamisen mehiläishoidon kurssiin, jonka piti tanskalainen Erik Frydenlund. Siellä syntyi termi ”Mehiläisempää mehiläishoitoa” ja päätettiin myös perustaa sen niminen facebook-ryhmä.

Luettua:

  • Philipp Chandler: The Barefoot Beekeeper. 2010.
  • Ross Conrad: Natural Beekeeping: Organic Approaches to Modern Beekeeping. 2007.
  • Abbé Warré: L’Apiculture pour tous. 1948. (Beekeeping for All)
  • David Heaf: Natural beekeeping with a Warré hive: A manual. 2013.
  • Jürgen Tautz: The Buzz about Bees: Biology of a Superorganism. 2008.
  • Gunther Hauk: Toward Saving the Honeybee. 2003.
  • Thomas D. Seeley: Honeybee Democracy. 2010.
  • Matti Järvi: Mehiläiset ja hoito olkipesissä. 1917.
  • Kaarlo Vanamo: Mehiläishoidon opas: Lyhyempiä kursseja ja pienviljelijöitä varten. 1911.

 

 

Mehiläisaiheiset blogikirjoituksemme

 

Kirjoittanut Erkki 10.1.2015

  • edit 10.11.2015
  • edit Erkki 26.10.2015 (vahvistettu luonnollisemman mehiläishoidon osuutta)
  • edit Erkki 31.3.2015 (luomupeltojen osuus lähiympäristössämme ja muuta hiontaa)
  • edit Erkki 4.2.2015 (ylälistapesä osuus ja jotakin muuta hiontaa)

Vastaa