Kirja-arvio: Ihmeellinen yltäkylläisyys (Miraculous Abundance)

Kuten näillä sivuilla olen kertonut, loppukesällä 2015 suoritin permakulttuurin PDC-kurssin Ranskassa Ferme de Bec Hellounissa Normandiassa. Nuo postaukset löytyvät tästä. Tilan perustajat Perrine ja Charles Hérve-Gruyer olivat silloin vastikään julkaiseet kirjansa ”PERMACULTURE, Guérir la Terre, nourrir les Hommes”, jonka tietysti ostin kirjoittajien omistuskirjoitusten kera. Muutaman yrityksen jälkeen minun oli kuitenkin todettava, että ranskankielentaitoni ei riitä kirjan lukemiseen, joten kun huomasin sen englanninkielisen käännöksen ilmestyneen tänä vuonna, tilasin sen tietysti heti. Englannin kielellä sen on julkaissut amerikkalainen Chelsea Green Publishing, jonka valikoimassa on paljon muutakin kiinnostavaa. Kirjan nimi englanniksi on ”Miraculous Abundance, One quarter acre, two French farmers and enough food to feed the world”. Esipuheen on kirjoittanut Eliot Coleman, amerikkalainen heitä inspiroinut luomukauppapuutarhuri, jonka ehkä tunnetun teos on suomalaisillekin kiinnostava ”Winter Harvest Handbook”. (Näitä kirjoja ei kannata tilata suoraan USA:sta, ne on saatavilla myös esim. Adlibriksen kautta.)

Kirjan nimi on siis käännöksessä muuttunut maan hoitamisesta ihmeelliseksi yltäkylläisyydeksi. Paitsi Ferme Bec Hellounin tuottavuutta, ”ihmeellinen yltäkylläisyys” kuvaa yhtä kirjoittajiensa keskeistä ajatusta, joka jäi minulle erityisesti mieleen PDC kurssilta. Jos kaikki haaveilisimme tuon ihmeellisen luonnollisen yltäkylläisyyden (bio abundance) saavuttamisesta, emmekä uudesta iPhonesta, autosta tai muusta härpäkkeestä tai muotivaatteesta, maailma olisi jo käytännöllisesti katsoen pelastettu. Ihminen luonnostaan haaveilee, ja haluaa saavuttaa jotain enemmän. Tätä kulutusyhteiskuntamme mainoskoneisto hyödyntää ja valjastaa meidät yhä uudestaan haluamaan tavaroita, joita emme itse asiassa tarvitse. Sitä, että haluamme saavuttaa jotain enemmän, on vaikea tukahduttaa, mutta voimme kyllä itse suunnata tuon halumme johonkin muuhun kuin mihin kulutusyhteiskunta meitä ohjaa – vaikka siihen, että ensi kesänä avomaakurkkusato onnistuu paremmin ja saamme tehtyä herkullisia hapankurkkuja. Silloin voi jäädä huomaamatta, ettei jokakeväinen autokuume iskenytkään… Haluakaamme siis itsellemme ja läheisillemme ihmeellistä luonnollista yltäkylläisyyttä.

Mutta nyt itse kirjaan. Kirjan kertoja on Charles, jonka jo PDC kurssilla totesin tarinankertojaksi. Perrinen osuus kirjan sisältöön on epäilemättä suuri, mutta se on enemmän piilossa kirjan sisällöissä. Kirjan alkuosa kertoo kirjoittajien tarinan,heidän taustansa ennen tilalle asettumista, tilan alkuajan vastoinkäymisistä ja siitä mistä lähteistä he löysivät sitä inspiraatiota, johon tilan muotoutuminen nykyiselleen perustuu (permakulttuuri, Eliot Coleman, John Jeavons, Jean-Martin Fortier, 1800-luvun pariisilaiset kauppapuutarhurit, Japanin Edo-kausi, Mokichi Okada, Masanobu Fukuoka, Bokashi fermentointi, korealainen Cho Han Kyu, Terra Preta jne).

He korostavat useaan otteeseen, etteivät ole keksineet itse mitään, vaan kaikki ratkaisut he ovat lainanneet muilta ja vain yhdistäneet ja soveltaneet. Sitähän

Charles Hérve-Gruyer

innovointi usein on. Vaikeutena, mutta varmasti myös selityksenä heidän menestykselleen, on se, ettei kummallakaan ollut minkäänlaista taustaa maataloudessa tai puutarhaviljelyssä.  Ehkä mielenkiintoisin osa tarinasta on, kuinka he löysivät Amerikasta, juuri John Jeavonsilta ja  Eliot Colemanilta, 1800 luvun pariisilaisen intensiivisen kauppapuutarhaviljelyn, joka Ranskassa oli täysin unohdettu. Mutta USA:n lisäksi inspiraatiota on haettu myös mm alkuperäiskansojen ajattelutavoista (Charles vietti ”edellisen elämänsä” mm juuri alkuperäiskansojen parissa) ja Edo-kauden japanilaisesta maataloudesta (Perrine toimi vuosia liikejuristina kaukoidässä). Ja tietysti oleellinen käännekohta oli tutustuminen permakulttuurisuunnitteluun, joka vielä oli Ranskassa melko tuntematon ilmiö. Synteesinä kaikesta tästä on syntynyt menestyvä permakulttuurinen käsityöhön perustuva intensiivinen luomukauppapuutarha, joka myy tuotteitaan mm Pariisin huippuravintoloille. Itse he puhuvat biointensiivisestä mikromaataloudesta. Tila työllistää kirjan kirjoittamishetkellä (2014) 12 henkeä puutarhassa, permakulttuurikoulutuksessa ja tutkimushankkeessa. Vain tutkimushanke saa julkista tukea.

Monista ihmisistä, jotka kiinnostuivat Bec Hellounin pyrkimyksistä, yksi oli Ranskalaisen maataloustutkimuskeskuksen INRA:n tutkija François Léger. Tästä kohtaamisesta syntyi tutkimusasetelma, jossa testattiin vuosina 2013-2015 hypoteesia, että 1000 m2 (0,1 hehtaaria) intensiivistä manuaalista puutarhaviljelyä pystyisi tuottamaan toimeentulon yhdelle henkilölle. Tutkimus toteutettiin Ferme de Bec Hellounissa erottamalla heidän puutarhastaan 1000 m2 osuus sisältäen eri tyyppistä viljelyä (kasvihuone, puutarhaviljely, hedelmätarha) ja kirjaamalla tarkasti työmenekit ja sadot. Sadon arvo laskettiin käyttäen alueella toteutuneita luomuvihannesten hintoja. Tutkimuksesta on julkaistu useita raportteja. Lyhyesti sanottuna hypoteesi osoitettiin mahdolliseksi: 43 tunnin viikottaisella työajalla hypoteettinen tuhannen neliön viljelijä Bec Hellounissa saavutti 1300-1600 € kuukausiansiot. Tutkimus osoitti sen, minkä Charles ja Perrine olivat jo itsekin todenneet: biointensiivisellä käsityöhön perustuvalla mikromaataloudella pystyy elämään. Se, että viljelijä voisi 1000 m2:llä ansaita elantonsa, on aika radikaali ajatus – siihenhän riittäisi iso omakotitalotontti! Luomupuutarhaviljelyssäkin (Ranskassa) lähdetään siitä, että tarvitaan vähintään 1 hehtaari tuotantoalaa ja tuotanto perustuu mm intensiiviseen koneellistamiseen ja usein massiiviseen katemuovien käyttöön. 1000m2 käsityönä viljeltävää permakulttuurista ”luomukeittiöpuutarhaa” eroaa tästä aika radikaalisti, puhumattakaan tavanomaisesta kemiallisesta vihannesviljelystä.

Näiden havaintojen inspiroimina kirjassa onkin pitkähkö pohdinta maailman ja Ranskan ruokajärjestelmän kestämättömyydestä ja biointensiivisestä mikromaataloudesta tilanteen ratkaisuna. Käytännössähän nykyaikainen tehotuotanto tarkoittaa, että syömme öljyä. Jokaista tuotettua kaloria kohden tarvitaan kaksi kaloria fossiilisten polttoaineiden energiaa mm koneiden ja konetyön, lannoitteiden ja torjunta-aineiden muodossa. Mutta tosiasiassa valtaosaa maailman ruoasta ei nytkään tuoteta tehomaatalouden piirissä vaan kehitysmaiden pienviljelijöiden toimesta (70% maailman ruoasta FAO:n mukaan). FAO:n mukaan maailman ruoantuotanto pitää kaksinkertaistaa vuoteen 2050 mennessä. Tehdäänkö tämä lisäämällä tehomaataloutta ja fossiilisten polttoaineiden käyttöä (kaikkine muine haittavaikutuksineen) vai auttamalla kehitysmaiden pienviljelijöitä tuottamaan ”biointensiivisemmin” – ja siirtymällä biointensiiviseen pienviljelyyn myös lännessä?

Mitä pitäisi tehdä? Ehkä sen sijaan – tai ainakin lisäksi – että kauhistellaan ja protestoidaan Monsanton &Co tekoja, kannattaisi itse kunkin hankkia multaa kynsien alle ja parantaa omakohtaista biointensivisyyttään masentavan maailman seuraamisen vastapainoksi. Kirjassa hahmotellaan, miten koko Ranskan maatalous voitaisiin siirtää uuteen kestävään pientilojen aikakauteen. Ehkä hahmotelmat ovat vielä melko teoreettisia, mutta ainakin ne ovat radikaalisti ”Out-of-the-box” verrattuna normaalin maatalouspolitiikan parhaimpiinkin ”viherryttämisohjelmiin”

Bec Hellounin biointensiivisen mikromaatalouden yksi heikkous on, ettei siinä tuoteta lainkaan viljaa. Pystyisikö käsityönä ja kyntämättä tuottamaan myös peltoviljelykasveja? Ollessani Bec Hellounissa PDC kurssilla he olivat juuri ostaneet tilan vierestä 3 hehtaarin laidunpellon, jolle teimme permakulttuurisuunnitelmia. Tarkoituksena oli siellä tuottaa hevosvetoisesti mm viljaa ja perunoita. Hevonenhan tilalla jo olikin. Täytynee joku päivä mennä katsomaan käytännön toteutusta.